Propagandajohtajan silmin

Propagandajohtaja ja johtava ylilääkäri Niilo Keränen

Kuka sitä hyvää elämää oikein tarvitsee? Kun tätä hyvän elämän vallankumousta tässä kerran ollaan rustaamassa?
Jokainen, tietty. Me vallankumoukselliset, mutta varsinkin muut, siis ne, joiden hyvinvointia meidät on palkattu parantamaan tai ainakin ylläpitämään. Meillehän tämä vallankumous on tarpeellinen, kun sitä ollaan niin luutuneita, että meinataan unohtaa, kuka on meidän pomo. Siis oikea pomo. Se joka maksaa meille palkan. Ja jonka hyvää elämää meidän on sallittu tukea (sallittu on kaunisteltu sana - määrättyhän meille tämä homma oikeastaan on).
Nähkääs, kun meitä on vuosikymmenet koulutettu ja opetettu virallisiksi kunnan viranhaltijoiksi, jotka teemme virkatyötä virkavastuulla virka-aikana. Viranhaltija on se jonka hallussa on virka taikka työpaikka - ihan sama tekeekö viranhaltija oikeita hommia, kunhan vaan haltijaa.
Se vallankumous on sitä, että saa ja pitää käyttää omaa päätään, eikä tehdä hommia silleen kun ne on aina tehty. Ainahan sitä on fiksusti puhuttu asiakaslähtöisyydestä, mutta tähän saakka sillä on tarkoitettu sitä, että teemme hommat niinkuin me tiedämme asiakkaan haluavan. Nyt me tulemme töihin viideltä, jos mummu herää viideltä kahvihammas kolottaen. Nyt annamme vaarin syödä niin hitaasti nautiskellen kuin hän vaan haluaa. Nyt me mennään jopa syömään yhdessä ystävien kanssa, ja ne ystävät ovatkin sitten heitä, joita me aiemmin komensimme pissalle ja pesulle ja nukkumaan ja hereille ja syömään ja kaffelle ja lääkärille ja askartelemaan ja ulos ja sisään sen mukaan, kuin työyksikön päiväjärjestykseen oli aikojen alussa kirjoitettu. Emmekä häiriinny, jos pihalla haisee kananpaska.
Päätä saa käyttää niin korkeasti oppineiden tohtorien hommissa kuin vähemmän koulua käyneen työntekijän hommissa; kas kun asiakkaan-asukkaan-potilaan-kuntalaisen hyvän elämän kannalta meidän kaikkien hommat ovat tismalleen yhtä merkittäviä. Kun päätä käytetään vallankumouksellisesti, oma työ tulee mielekkääksi, asiakas-potilas-kuntalainen kokee kohtelun arvokkaaksi ja elämänsä merkitykselliseksi - siitä seuraa hyvää elämää kaikille, terveyttä, vireyttä, omatoimisuutta.

Mummu hyppää ripaskaa, vaari vilkuttaa silmää, nuori nostaa päänsä pystyyn kun hänetkin on nähty arvokkaaksi. Me työntekijät hyrisemme hyvää mieltä ja kunnan isot pomot hykertelevät siksi, kun tarvitaan reippaanpuoleinen hippunen vähemmän rahaa sairauksien hoitamiseen.